hiilaritietoiset.net

Vieraskirja

Kirjaesittelyt

TARINOITA LIHAVAN ARJESTA

Hetkiä Violan elämästä

Miksi rintaliivien hakaset eivät yllä kiinni, ja makkarat kainaloissa pursuilevat ja kiristävät? Pukukopissa on kuuma. Nekin tehdään näin surkean pieniksi, murisen mielessäni. Ähisen ja kokeilen toisia suurella ympärysmitalla ja komeilla kupeilla varustettuja ikävän vaaleanruskeita rintaliivejä.

Kopin ulkopuolelta kuuluu napapaitaisen, lantiohousuisen teinitytön hämmästynyt ääni:

- Äiti, onks näin isoja kokoja olemassa? 52! Kuka sellaista tarvitsee?

Harkitsen ryntääväni kopista ulos ja ilmoittavani, että ainakin minä ja se 52 taitaa olla aivan liian kittana lantion kohdalta. Mutta jään koppiin häpeämään olemustani. Valkoinen ihra pursuilee. Iho roikkuu naamassakin ikävästi. Suupielet ovat kääntyneet alaspäin. Surkea ilmestys! Odotan, että teinityttö äiteineen siirtyy vähän kauemmas ja salaillen luikin isojen tyttöjen liiviosastolle päin. Laitan kokeilemani komistukset takaisin.

- No löytyikös sopivaa, kuuluu takaani. Itseni ikäinen tikunlaiha myyjätär seuraa haukkana liikkeitäni. Panen merkille tupakan uurtamat huulirypyt punattujen huulten ympärillä. No, et sinäkään täydellinen taida olla, ajattelen armollisesti.

- Joo, en mä tiä. Ei toi väri oikein miellyttänyt. Mä vielä katselen.

Askellan ostoskeskuksen baariin, tilaan mustan kahvin ja pienen vehnäpullan. Istun heiveröiseltä vaikuttavaan tuoliin, jonka nojat painautuvat tiukasti kylkiäni vasten. Tuoli varmaan tarttuu mukaani, kun nousen ylös. Katson ympärilleni, nauraakohan kukaan ahdistukselleni. Rastitan painonvartijakalenteriini pullasta kaksi ruksia. Kalentereitakin alkaa olla jo vuosikymmenen ajalta. Jokaisessa merkintöjä, aluksi innokkaita, sitten rastit harvenevat ja merkinnät loppuvat. Kalenterissa on onnistumistarinoita. Miksiköhän minä en ole päässyt siihen koskaan? Laihdutus on loppunut aina jostain syystä ennen suuren tavoitteen saavuttamista.

Kuuma musta kahvi polttaa kitalakea, pulla on vähän koppura. No, samalla kahdella rastilla saisi syödä mielettömästi perunaa ja ruisleipää, mutta nythän halusin herkutella. Päivän pisteistä on yli puolet käytetty, sillä aamulla innostuin lappamaan lautaselle riksraksmuroja rasvattoman maidon kanssa vähän reippaammin. Illaksi täytyy suunnitella jotain kevyttä ja rasvatonta. Ruoka pyörii mielessäni. Jos otan puoli desiä vähärasvaista jauhelihaa ja teen siitä kasvisten kanssa keiton, pisteitä ei kulu kovin paljon. Ehkäpä voin syödä illalla pakastimesta toisenkin pullan, niitä itse tekemiäni. Ja siihen voisi sipaista vähän hilloa, pari teelusikallista niitä ylimääräisiä pisteitä. Naapuripöydässä laiha mies syö isoa annosta herkullisen näköistä ruokaa, pihviä siinä on ainakin. Miksi minä en voi olla samanlainen, syödä tuolla tavalla ja silti pysyä hoikkana?

Mieli apeana raahustan kotiin päin.

Palaa alkuun

Nistin tarina  

Kyllä se on sitten mukavaa elää virallisterveellisellä ruokavaliolla! Ei sitä semmossiin atkinssöneihin ja muihin huuhaatiieetteihin kannata luottaa. Niin se vaan on, että kun syät vähemmän ku kulutat ja kohtuuvella kaikkee - sillä se hoikkuus saavutetaan. Ja tottahan se on, että ne jotka ovat itsensä lihottaneet, ovat epäluterilaisesti härskisti irstastelleet - jopa mässäilleet - ehkäpä pahimmassa tapauksessa jopa nauttineet ruuastaan!

Toki virallisterveellisesti on lupa nauttia. Johan sen sanoo ravitsemusperäteipit: ruokaympyrässä on nisupulla ja jäätelöannos, koska ruuasta täytyy myös nauttia. Niinpä minä nautin!  

Aamupalaksi kurkussa kanittavaa kaurapuuroa hillosilmällä. Sehän on niin kurmeeta, koska siitä saa niin paljon sitä paskaatekevää kuitua. Joku karppi saattaa sanoa, että tulitikkuaskillisesta pähkinöitä saattaisin saada saman määrän kuitua, mutta kärsinkö yhtä paljon pähkinöitä popsiessani, kuin mitä limaista puuroa imiessäni kärsin? Eli puuron täytyy olla parempaa - koska se maistuu pahemmalle.  

Lounaaksi otan jauhoilla suurustettua lihaklimppisoossia (yks kauhallinen per ruokailija) kera viiden rasvattoman tärkeitä tärkkelyksiä täynnänsä olevan potun. Tekisi mieleni kyllä ottaa soossia toinekin kauhallinen, mutta ruokalan emäntä kattoo minua niin murhaavasti, että paree on vaan luovuttaa. Minä mokomakin ahne: proteiinilla yritän mahani täyttää. Salaattia toki otan, koska sitä on eteeni pilkottu. Salaa surkuttelen sitä, että ruokalan salaatti on pelkkää pilpustettua jäävuorisalaattia, missä tomaatit, kurkut, paprikat, sun muut? Noh, okei, onneks valkosta leipää saa hakea niin paljon kuin napa ruskaa. Ja keijua päälle.

Jahas. Nyt on sitten volymetrisesti masu täytetty ilmalla ja tärkkelyksellä ja on aika suunnistaa kohti osastoa. Kahvia tekee mieli. Ja koska ruoka oli niin ihanan kevyttä ja siitä jäi mukavasti sellanen hötönmentävä reikä, niin keitänpä kahvit ja napsin osaston kahvihuoneesta pullapitkosta palasen, etten jopa toisenkin. Kyllä se on sitten mukavaa kun osaa sillai kohtuudella nauttia kaikesta. 

Illalla tulen kotiin ja maha kiljuu nälkäänsä. Yritän tehdä ruokaa ja samalla estää, ettei silmät sumene ja maailma pimene, koska nälkä on niin valtava. Mies kehtaa tulla viiden metrin säteelle ja saa ansionsa mukaan:

"Ettäs kehtaat, sä haiset ... sun sukkas ei osunu pyykkikoriin... mikä toi ilme on... miks sun mutsis vihaa mua...vie ny ees toi koira ulos, äläkä makaa siellä sohvalla!"  

Teen ruuaksi sormustimellisen seitä riisipedillä ja tunnin päästä ateriasta nälkä on taas kova. Kaivan kaapit tyhjäksi, onko siellä vierasvarakeksejä? On! 

"Jees, perheonni taattu?"

 Ei ole!

 "#%¤# sun mutsis on ihan ¤#&%# ja katokki et on viimenen kerta, et se tulee samaan aikaan mökille meidän kanssa!"

No niih. Jos keksejä on, niin ne syödään ja sammutaan hiilariväsymyksestä sohvalle. Jos niitä ei ole, niin mennään mököttämään yläkertaan ja nukahdetaan vannoen, että aamulla ostan sen Alepan tyhjäksi kaikista Mars-patukoista...

Palaa alkuun 

Ilmalaivan iltapuuhat

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, miten käy nukkumaan yli 150-kiloinen ihminen? Kuinka sujuvat iltatoimet noissa pikkukopeissa, joita humoristit kutsuvat kylpyHUONEIKSI?

Minä olin vielä puoli vuotta sitten niin lihava, että iltapuuhat vaativat taitoa ja kekseliäisyyttä. Ensinnäkin minun piti tilata remonttimies  poistamaan suihkukaapista seinät, kuin en enää muuten olisi mahtunut sinne. Otin samassa remontissa pois kylpyhuoneen peilin, en enää halunnut lisätä nöyryytystäni näkemällä itseni. 

Toinen ongelmani oli vielä kiusallisempi. Minä en nimittäin enää  lainkaan ylettänyt pesemään intiimipaikkojani. Ainoa tapa peseytyä, jonka keksin, oli pyyhkeen kostuttaminen ja pyyhkiminen sillä. Minun oli varattava peseytymiseen liki tunti aikaa, niin hankalaa oli kääntyily ja taiteilu pyyhkeen kanssa. Eihän se suihkua korvannut. Minulla oli sellainen tunne, että olin aina vähän likainen.  

Se ei kyllä itseluottamustani parantanut.

Kun sitten hirmuisen ähinän jälkeen olin saanut itseni jotenkuten puhtaaksi peitin ruhoni jollakin liki teltan kokoisella yöpuvulla ja tassuttelin petiin. Yöni olivat katkonaisia, heräsin lukuisia kertoja yössä, taisin nukkua vain muutaman minuutin pätkissä. Olen varma, että läskiä kertyy myös kurkkuun ja se aiheuttaa uniapneaa. Kuorsasin, korahtelin ja säpsähtelin hereille kaiket yöt. Ja kiitin luojaani, että nukuin yksin.  

Minä tunsin olevani joku valtava zeppeliini. Varsinkin niinä öinä, jolloin kuorsaukseeni liittyivät kauheat ilmavaivat. En minä kehdannut puhua yhdellekään lääkärille tästä. Vieläkin tunnen kauheaa nöyryytystä ja kipua, kun vain muistelenkin noita aikoja.  

Minut pelasti vähähiilarinen ruokavalio. Muuta en voi sanoa. Näin jostakin lehdestä juttua aiheesta ja havahduin turrasta masennuksestani. Pienen pieni taisteluhenki syttyi sisälläni ja siitä paikasta aloin etsiä netistä lisää tietoa.  

Nyt olen laihtunut jo 25 kiloa. Oloni on paljon virkeämpi, ja suihkuun mahdun jo paremmin. Kädetkin yltävät jo tiettyihin paikkoihin.

Tiedän, että tämä on ruokavalio, jolla saan takaisin elämäni. Ja itsetuntoni. Olen luvannut itselleni yhden asian pyhästi: Ei koskaan enää nälkää - eikä nöyryytystä!

Palaa alkuun

Onko nälkä elämän tarkoitus?

Miten ihminen kestää nälkää?  Nälän kanssa olisi muka elettävä päivästä päivään ja minuutista minuuttiin? Ei mitenkään! Nälkä on asia, joka on sytyttänyt maailmalla sotia ja saa ihmiset tekemään hyvinkin epätoivoisia tekoja. Suomen veljessodankin osasyy oli nälkä; viljatoimitukset loppuivat Venäjän vallankumouksen johdosta, ja maa sai samaan aikaan huonon sadon. Sisällissotamme oli siis pedattu nälällä.  

Ja mitä nämä meidän terveysintoilijamme tarjoavatkaan meille paino-ongelmaisille? Nälkää! Ja vielä lisää nälkää terveelliseksi elämäntavaksi?  

Varmasti joku masokisti selviää mission impossiblesta, mutta suurin osa taatusti sortuu tällä tiellä. Riittää kun katsoo tilastoja. Lihavuus räjähtää terveysvalistajien käsiin aivan kirjaimellisesti  - ja minä olen ollut osa sitä räjähdystä. Tiedotus ja valistus ei tehoa minuun. Miksi ei? Koska minulla on nälkä!  

Nälkä on se tuulimylly joka seisoo don Quijoten edessä ja pyyhkäisee ritarin haasteet yhdellä siiven pyyhkäisyllä olemattomiin. Kuinka kauan terveysvalistus voi jatkaa samaa rataa vaikka tulokset valistuksesta ovat selvästi näkyvissä tilastoissa? Vai eikö yksinkertaisesti ole olemassa mitään toista ratkaisua? Pelkään, että se vastaus on tuo jälkimmäinen.

En oikeastaan muista , että olisin ollut milloinkaan eläessäni laiha tai edes lähellä normaalipainoa. Suvussa on liikkunut geeni joka tuotattaa 170-kiloisia yli 190 cm pitkiä aikuisia miehiä ja minua onkin useasti verrattu Viljo-isosetääni. Olen kuin ilmetty kopio. Ensimmäinen selvä muistikuvani lapsuudesta on, kun menin 4:lle luokalle koulussa, opettaja vaihtui miesopettajaan, ja meidät punnittiin. Painoin 85 kiloa, kun aikuinen roteva miesopettaja, joka oli punnitsemassa minua painoi 83 kiloa. Päädyin ensimmäisen kerran ravitsemusneuvontaan. Tästä hetkestä lähtien myös aloin pelätä punnitusta. Punnitus oli julkinen, ja kaikki kuulivat painoni.

Seuraava mieleeni ikuisesti painunut rajapyykki olikin sitten kolmastoista ikävuoteni ja 125 kilon raja. Terveydenhoitaja, joka ripitti minut kaikkien kuullen kyllä petasi hienosti fobiani ja vihani terveydenhoitojärjestelmää kohtaan. Tästä lähtien kaikki terveydenhoito oli täyttä pelkäämistä ja hampaiden kiristelyä. Jouduin myös laboratoriokokeisiin, jossa hoitaja yritti ottaa minulta laskimosta verta. Sitä suonta haettiin oikein urakalla, ja minun käsivarressani oli liki kymmenen pistosjälkeä. Pyörryin vastaanotolla. Aikanaan sitten verikokeen tulokset saapuivat - ja yllätys yllätys: ne olivat normaalit. Verenpaine on sentään koholla totesi lääkäri, ja minut pistettiin seurantaan. Samalla sain ensimmäisen lääkärin ohjeistaman ruokavalion. Jaksoihan sitä kuukauden pari , mutta lopputulos on helppo arvata. Minä en olisi tässä kirjoittamassa, jos se lääkärin ohjaama painonseuranta olisi toiminut ollessani 13-vuotias. Verenpaineellekin kävi hassusti: se laski normaaleihin lukemiin, kun totuin verenpainetta mittaavaan terveydenhoitajaan. Olin hankkinut oikein hyvän valkotakkifobian.

Seuraava kulmakivi elämässäni olikin armeija ja punnitus siellä. Painoa mittaava alikessu kirosi, kun 150 kg:n puntari ei riittänyt. Painoksi arvioitiin 155 kiloa, mikä ilmeisesti on aika lähellä totuutta. Minulle annettiin A2 taistelijaluokitus ja jouduin ryynäysporukoihin eli panssarijääkärikoulutukseen, jossa pääasiallinen liikuntaväline olivat tosin jalat. Ja SA:ko sitten laihdutti minut? Kyllä - kokonaiset 10 kiloa… Minä olin kyllä komppanian viimeisessä neljänneksessä cooperin testissä , mutta arvatkaapas mitä tapahtuu kun porukalle isketään 40 kg selkään ja ase kaulaan? Siinä minä loistin. Kukaan ei enää puhunut huonosta kunnostani ensimmäisen pitkän marssin jälkeen. Pitkät metsälenkit nuoruudessani olivat tehneet tulosta.  

Armeijan jälkeen alkoikin sitten aikakausi, jolloin painoni pysyi 150-170 kilon lukemissa pitkään. Opiskelun ohessa kiinnostuin myös urheilulajista, joka vaati pikavoimaa ja räjähtävää voimaa yhdistettynä lyhytkestoiseen vahvasti anareobiseen kestävyyteen. Vajaan 1½ vuoden kuluttua voitin ensimmäisen sm-mitalini. Voitin sellaisia mustavöisiä vastustajia, jotka olivat harrastaneet lajia yli 10 vuotta. Vajaa kaksi vuotta myöhemmin olin maajoukkueessa ja edustusvalmennettava sekä säännöllisessä leirityksessä opiskelun ohessa. Opiskelun loputtua sitten jäi tämäkin laji taustalle ja elämääni ilmestyi sellainen mielenkiintoinen kontaktilaji kuin uppopallo, jota pelailin ihan kansallista kisatasoa myöten parisen vuotta. Tähänkin urheiljaepisodiin mahtuu useita epäonnistuneita laihdutuskuureja. Nälkä vei aina voiton ja oli korkeimmalla palkintopallilla.

Vakava urheileminen ei jäänyt vain opiskelija-ajan harrasteeksi vaan tätä nykyäkin harrastan kohtuullisen vakavasti muun muassa uimista. Vuosina 2004 ja 2005 olen uinut "Kevääksi kuntoon“ –kampanjaa, jota toteutetaan Suomen uimahalleissa keväisin. Reilussa kuukaudessa olen uinut yli 100 kilometriä  tänä vuonna, ja yli 110 kilometriä vuonna 2004. Päivämatkoina on ollut tyypillisesti reilut 3-4 kilometriä vauhdilla 1 km 25:ssä minuutissa. Kisassa on periaatteessa kahden tunnin uintiaikarajoitus päivää kohden ja siis suorituksessa on oltava vauhtia.  Arvatkaa laihduttiko tämä? Ei. Haastattelua tekevä paikallislehden toimittaja kysyi , että paljonko laihduin urakan aikana ja vastasin totuudenmukaisesti , että lihoin liki kolme kiloa. Laihduttaako liikunta? Vastaus on että ei kaikilla. Se saattaa jopa lihottaa.

Pyrkimys laihempaan olomuotoon on minulla kuitenkin vahva. Dieetit , painonvartijat ja Xenicalit koettuani, kun painoni vain jojoili ja nousi kerta kerralta korkeammalle, tulin sitten siihen päätelmään, että kokeillaanpa sitä erittäin epäterveelliseksi mainostettua Atkinsin dieettiä. Aloite tähän tuli tutulta lääkäriltä. Toinen vaihtoehto oli mahalaukun kutistusleikkaus.

Atkinsin dieetti olikin aikamoinen yllätys ja paino romahti 1,5 kuukaudessa 15 kiloa. Ensimmäistä kertaa elämässäni uskalsin pistää dieettitavoitteekseni uskomattomat 60 kiloa eli tavoitepaino on 140 kilon tietämillä tai jopa tämän alle. Toinen uskomaton tuntemus on, että se nälkä on poissa. Entä missä on se uskomattoman pakottava ja huumaava makeanhimo? Atkinsin dieetti avasi ensimmäistä kertaa elämässäni eteeni elämäntavan, jossa ei ole nälkää.  

Ongelmitta Atkinsin vaatimaan ketoositilaan en päässyt, vaan ensimmäiset pari viikkoa olivat pahoinvointeineen, heikotuksineen ja nukuttamisineen aikamoista tökkimistä. Kolmannen viikon aikana alkoi vihdoin helpottaa ja neljännellä viikolla alkoi sitten näkyä sitä kaivattua tulosta.

Puhkuin energiaa huolimatta laihtumisestani. Liikkuminen tuntuu olevan kevyempää kuin koskaan aikaisemmin ja teen aika vaativiakin 10-12 km:n kävelylenkkejä metsäpoluilla ja maastossa. Nyt jo sovittelen 20 vuoden takaisia liki käyttämättömiä vaatteita päälleni. Mitä tulee vähähiilihydraattisten dieettien ihmeitä tekevään ja parantavaan vaikutukseen, niin siihen en usko. Parantuminen tulee pikemminkin ihmisen elimistön painon pudotusta seuranneesta elimistön toimintojen normalisoitumisesta. 

Myös Atkinsin kutistamisväitteet ovat vahvasti liioiteltuja, sillä uimari jos kuka huomaisi sen kutistumisen aivan varmasti. Ihmisen ominaispaino on nimittäin juuri sillä rajoilla, että ihminen kykenee ylipäätään uimaan, ja parikin ylimääräistä "tiivistä" kiloa tekisi uimisen hyvin paljon hankalammaksi, koska suuri osa energiasta jouduttaisiin käyttämään pinnalla pysymiseen eli uimaan pystymmässä. Silti minun täytyy ihmetellä , miksi vyötärö kutistuu ja vaaka kuitenkin näyttää samaa. Tottahan toki olen kokenut dieetilläni pikku komplikaatioita , mutta ne ovat minimaalisia , kun suhteutan ne aiempien dieettieni kokemuksiin. 

Aion jatkaa  karppausta lopun elämää. En enää kutsu ruokavaliotani Atkinsiksi tai miksikään muuksi, tämä on minun tapani syödä ja sovellan sitä mieleni mukaan. Lähempänä tavoitepainoani lisään hiilihydraattien määrää eli salaatin, kurkun, omenan ja ruisleivän kumppaniksi ilmestyvät tuoreet juurekset ja hedelmät, maitotuotteita unohtamatta.

Tällä hetkellä todella tunnen löytäneeni sen työkalun, jolla kykenen hallitsemaan painoani. Työkalu, joka tappoi sen mieltä ainaisesti kalvavan nälän. 

Palaa alkuun

Ritvan tarina

Huhtikuussa 2005 minulla todettiin 2. tyypin diabetes, verenpaineet olivat kohollaan ja BMI:kin oli reippaasti yli 40. Vaihtoehtoina olivat painonpudotus tai lääkitys, joten päätin taas kerran laihduttaa…  

Onnekseni aloin etsiä netistä tietoa vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, ja löysin kirjan Laihdu ilman nälkää - hiilihydraattitietoista kotiruokaa. Tätähän pitää kokeilla, ajattelin, ja marssin heti kirjakauppaan. Luin kirjan tieto-osuuden samana päivänä ja reseptiosion käytön aloitin välittömästi. Kirjan reseptit ovat selkeitä, suomalaiselle perheelle soveltuvia ruokaohjeita. Ykkösherkkuani on kukkakaali-jauhelihavuoka.

Kun toukokuussa 2005 aloitin vähähiilihydraattisen ruokavalion, oloni muuttui niin hyväksi, etten mitenkään voinut uskoa, että pelkkä ruokavalion muutos voi saada aikaan niin upean olon. Uuden, minulle ennestään vieraamman ruokavalion aloitus oli helppoa, tosin hiukan pelottavaa virallisterveelliseen ruokavalioon verrattuna. Monet dieetit kokeneena - lääkehoidosta Painonvartijoihin - tämä ruokavalio oli kuin taivaan lahja  minulle.

Punaista lihaa en ollut syönyt yli 10 vuoteen, enkä possua yli 20 vuoteen, pähkinöitä satunnaisesti korkeintaan jouluna...  Nämä kaikki ruoka-aineet sekä voin ja kerman olen palauttanut hyvällä omallatunnolla takaisin ruokavaliooni.  

Terveydentilani, vireyteni ja mielialani ovat kohentuneet roimasti. Painoni on pudonnut 13,5 kg, paastosokeri laskenut 5,5-6,3 välille  (aikaisemmin se oli 7-10), verenpaine laskenut lukemiin 128/88 (aikaisemmin 140/110),  maksa-arvo 36 (aik. 50-60), kokonaiskolesteroli 4,3 (aikaisemmin 4,7), HDL 1,19 (aikaisemmin 1,15), LDL 2,7 (aikaisemmin 3,1) ja trigly 1,28 (aikaisemmin 1,37).  

Kerroin lääkärillenikin ruokavaliostani. Vaikka  paastosokeriarvoni ovatkin pudonneet, lääkärin mielestä diabetes ei ole hävinnyt, mutta ruokavaliohoito on auttanut niin, ettei diabetes- ja verenpainelääkitystä tarvita. Sain lääkäriltäni kehotuksen jatkaa samaan
malliin!

Nyt syötyäni puoli vuotta hiilihydraattitietoisesti olen täysin vakuuttunut, että tämä on minun loppuelämäni ruokavalio. Tästä on tullut elämäntapa!


 

Palaa alkuun